sv

Lähteistä kumpuaa traditio

Historian ajallinen tapahtuma virtaa menneisyydestä tulevaan ja synnyttää monenlaisia jälkiä. Missä virta jatkuu, syntyy ajan mittaan yhä syvempiä uomia. Mutta kuten joen uomassa, jatkuu liike vain lähteiden ansiosta. Lähteiden sulkeutuessa jää ainoastaan menneen virran tyhjä jälki. Näin myös historiallisten lähteiden kohdalla. Missä on olemassa elävä tulkintatraditio, lähteet elävöittävät ja suovat meille uupumatta merkitystä elämässämme.

Mikäli on tärkeää tuntea ja ymmärtää traditioita, joissa olemme osallisina, meidän on omistauduttava ja paneuduttava niihin. Mitä tämä merkitsee? Esineellistämmekö silloin menneisyyttä? Elämmekö menneessä? Yritämmekö ajankohtaistaa menneisyyttä vaihtelevissa olosuhteissa? Miten tutkimme historiaa sen ilmetessä virikkeitä antavana vaikutuksena, vaikutushistoriana? Mitä tapahtuu omaksuessamme historiaa?

Historioitsijalla on jäännöksiä ja lähteitä tutkittavanaan. Erästä lähteiden muotoa kutsutaan teoksiksi, koska niillä on erikoisasema, joka erottaa ne esimerkiksi hallintoarkistojen pölyisistä dokumenteista. Teokset puhuvat meille, ilmaisevat kokemusta, välittävät näkökantoja ja suovat meille siten mahdollisuuden ymmärtää jotakin ajasta, maailmasta, muista ja meistä itsestämme. Ollaksemme tälle puheelle avoimia, meidän on aktualisoitava ja annettava lähteelle ajankohtainen merkitys. Meidän on siis esitettävä sille kysymyksiä, jotka syventävät osallistumistamme lähteeseen. Tulkitsijan on omistauduttava teokselle henkilönä, kun taas teos tietyllä tavalla on irtaantunut tekijästään ja juuri siksi voi vaikuttaa toisella tavalla kuin suorassa vuoropuhelussa. Kuka puhuu ei ole niinkään tärkeää, mitä sanotaan on sen sijaan varsin olennaista. Nimenomaan tämä piirre vaatii tulkitsijaa esittämään lähteelle omia kysymyksiä: Onko jokin totta? Vaikuttaako sanottu oikealta ja paikkansa pitävältä? Vakuuttavatko sanat, ja ovatko ne mielekkäitä? Tässä asennoitumisessa mennyt tulee ajankohtaiseksi ja saa merkitystä, joskus jopa erikoista tärkeyttä, mutta tämä tapahtuu aina aikaisempien välityssekvenssien muuntamana. Tulkinnan onnistuessa lähde kumpuaa.

Yksilö on traditio-olento: pikemmin monimutkainen ja rajoitettua valinnanvapautta nauttiva henkilö kuin abstrakti subjekti, joka mielensä mukaan objektivoi maailmaa. Osa siitä, mikä vaikuttaa minussa ja tapahtuu tietämättäni. Silloinkin, kun vaikuttaa muuten siltä, että toimin itsenäisesti, olen riippuvainen toiminnallisista kaavoista, jotka sallivat toimintaa ainoastaan silloin, kun kaikki ei ole jatkuvasti hallittua. Myös henkilö, joka valitsee, sätkii ja kiemurtelee äärellisessä verkostossa. Paljon siitä, mitä teen, myös tapahtuu minulle, eli jatkaa omaa, jo annettua ja paljolti tahdostani riippumatonta määräytymistään. Kuten klassiset tragediat osoittavat, kreikkalaisilla oli tämän ihmiselämän traagisen aineksen syvä tuntemus. Aristoteles otti tämän vakavasti, ei ainoastaan Runousopissaan, vaan myös teoriassaan olemisesta sellaisten piirteiden toteutumisena, jotka olivat jo ennalta olemassa taipumuksina.

Äärellinen kuuluvuus tai osallisuus yhdistetään usein harhaanjohtavasti toiseen ideaan, nimittäin kuuluvuuteen johonkin äärelliseen – olipa sitten kysymys kuuluvuudesta tiettyyn ryhmään, kansaan tai kulttuuriin. Tämä idea äärellisestä kuuluvuudesta yhtä äärelliseen todellisuuteen ei ole millään tavalla vakuuttava. Ottaen huomioon, että tradition oma erityinen luonne muodostuu siitä, mitä kyseinen traditio ei itse ole, tämä äärellisyys kertoo siitä, miten traditio on muodostunut omalla tavallaan, miten sen toiminalliset hahmot ovat juurtuneet tietyllä eikä toisella tavalla, lyhyesti: miten tradition mahdollisuudet ovat tästä määräytymisestä johtuen rajoitetut. Kyseinen rajallisuus ei kuitenkaan ole ainoastaan este, vaan myös mahdollistava äärellisyys. Samalla tavalla kuin taidot yleensä vaativat harjoittelua, siis hyvin omaleimaisten toiminnallisten kaavojen syntymistä, tämä pätee myös traditiossa. Kuuluvuus on äärellinen koska se ei tarjoa avautumista olemassa olevaan kaikessa moninaisuudessaan, vaan ainoastaan omaleimaisen pääsyn oman rajallisuuden ylittävään todellisuuteen. Hyvin omaleimaiset ja äärelliset toiminnot estävät vuorovaikutuksen ympäristön kanssa yhtä vähän kulttuurin kuin yksittäisen organismin tasolla. Äärelliset rajoitukset kuuluvuudessamme eivät tuomitse meitä sisäänpäinkääntyneeseen kyvyttömyyteen olla yhteydessä muuhun kuin siihen, mikä on ajan mittaan tehnyt meistä sellaisia kuin olemme. Päinvastoin juuri äärellinen osallisuus mahdollistaa vuorovaikutusta sellaisen jaetun todellisuuden kanssa, joka välttämättä sisältää paljon muuta kuin meille itsestään selvän ja tutun maailman. Ilman omaleimaisuuden äärellistä itsepintaisuutta todellisuus jäisi meille mykäksi.

Jan-Ivar Lindén